Kiivetään toisellekin vuorelle.
Täällä ei ole lunta, on loputtomasti hiekkaa ja hikeä.
Darwinin aukiolle noustaan kapoisia polkuja pitkin, välillä luikertelevaa reittiä ei erota kivisestä rinteestä.
Mieleen tulevat Kalifornian mäet ja taivas. Sää on ankarampi, hartiat palavat jo viidennen kerran tälle matkalle, vaikka rasvaan minkä ehdin.
Kaksi kertaa vanhemmat hyppelevät edelläni ja suuta kuivaa.
Katselen alas laaksoon, tuntuu, että autot eivät pienene, vaikka kuinka kipuaisi.
Perillä näköalapaikalla lohkareiden varjossa syödään viimeiset tuomani salmiakit.
Katsellaan kuinka huipulle asti ehtineet hoippuvat ohitse, koteihinsa.
Mietin, että nyt olen kaukana kotoa.
Alaspäin on kuljettava rauhassa, ettei lipsu.
On aikaa nähdä perhoset ja lihavat ampiaiset, kuunnella sivukorvalla saksalaisia turisteja.
Maa pöllyää ja värjää vaatteet, sukat jäävät pesun jälkeenkin punaruskeiksi.
Tämä sarja muistuttaa mua kovasti vanhasta kotikaupungistani Kapkaupungista kesän kuumuudessa. Tuli melkein nostalginen olo, vaikka tiedän sinun olleen toisella reunalla maapalloa. Kuivassa ja punertavassa maassa on kyllä oma viehätyksensä, vaikka olenkin enemmän vehreyden perään.
VastaaPoistaKun matkustaa, huomaa, että luonto onkin monessa paikassa yllättävän sama. Minäkin ennemmin kyllä olisin lehdossa uneksimassa, oli aavistuksen liian tomuista.
PoistaNämä ovat ihan uusia maisemia minulle.Miten maa onkaan eri värinen siellä. Ja nuo vuoret...niihin ei varmaan kyllästy koskaan.
VastaaPoistaEi kyllästy! Kamera lauloi jälleen. Ihan huipulle asti ei päästy, vaikka se alun perin oli tarkoitus. En ymmärrä, paikalliset keski-ikäiset pömppömahaiset miehet kipusivat rinnettä ylös ilman ongelmia, ja me puuskutimme perässä. Jotkut on luotu asumaan tuolla. Minua ilmeisesti ei :)
Poista