Postikortteja Etelä-Amerikasta I

Lähetin matkalta 34 postikorttia. En muista, mitä niihin kirjoitin.
Luultavasti kerroin, miltä aurinko tuntuu iholla, miltä kiireettömyys tuntuu ohimoilla ja miltä avokadot maistuvat.

Tässä ensimmäinen korttini teille.

Puconin ja Villarican kaupunkeja yhdistää tulivuori ja järvi. Aamuisin kahvilat ovat kiinni, paitsi yksi, josta saa saksalaista pensasmustikkapiirasta. Alueella oli aikanaan paljon saksalaisia kolonialisteja, sillä espanjalaiset eivät kestäneet koleita ja venyviä talvia. Nyt on kuitenin pisamakeli, hartioidenpolttokeli ja riippumattokeli. Hostellissa leijailee puupölyä remontin jäjiltä. Sveitsiläinen luokanopettaja kertoo, miten laski vuoristojokea alas märkäpuvussa ja hostellin työntekijän ystävät lapsineen grillaavat takapihalla. Pienet tytöt kantelevat koiranpentua ympäri kuistia ja me juomme pahaa viiniä (täältä saa Gato Negroa) metallituoleilla, kunnes on liian pimeää.

Talot ovat puisia ja vesi niin häkellyttävän kirkasta. Syön joka päivä yhden jäätelön, se sulaa ja tippuu mekolle. Istun lounaskahvilassa paperipöytäliinaisen kattauksen kanssa, pöytään kannetaan turskaa, jonka nikamat narskuvat hampaissa. Sitten on porkkanaraastetta, punakaalia ja perunamuusia. Ihmisiä harvakseltaan missään, täällä asuu reppumatkailijoita ja kiipeilijöitä, patikoijia ja valokuvaajia.

Päivät ovat hitaita ja minulla on vietävän kipeä kurkku ja märkivä silmä. Öisin yskin ja päivisin niistän. Silti olen niin tyytyväinen.