Postikortteja Etelä-Amerikasta II

Villarican tulivuoren selättäminen oli tärkein syy sille, miksi olimme Pucónissa.

Tunnollisena työssäkävijänä sairastuin toki vasta New York - Buenos Aires -lennolla. Ihmeellisen irrallisen oloisena, kevyessä kuumeessa vaeltelin E:n kanssa pitkin turistikyliä ja manasin tulevaa vuorikiipeilyä. 

Tyhmä idea, saattaisi joku todeta, mutta ylpeys ei sallinut jänistämistä.

Aamuviideltä maailmanlopun nuhassa, yskässä ja silmätulehduksessa uhosin pääseväni huipulle. Oppaat pakkasivat meille rinkat. Sain kengät, joilla moni muukin oli kivunnut ylös.

Ensimmäisen nousuetapin puolessa välissä olin sitä mieltä, etten pysty ottamaan enää askeltakaan. Mahaa korvensi, korvissa soi ja pystyin keskittymään vain hengittämiseen. Ylilääkitsin itseäni Buranalla ja astmalääkkeillä.
Väänsin itkua ja teki mieli viskata koko h******n reppu maahan.
Olin varma, että seuraavan askelta ei enää tule.
Muut kirmasivat huippua kohti reippaasti ja mietin, miten hiton paljon olisi pitäny treenata, että kykenisin samaan.

Pääsimme kuitenkin lumelle.
Opas laittoi minut joukon etummaiseksi.
Tunsin pienissä flunssahoureissani muiden silmien pyörittelyn niskassa. Laitoin päähän valkoisen kypärän ja puin päälle villaa.

Ihmeellistä, mutta yhden askelen jälkeen tuli aina vaan seuraava. Muuta en ajatellutkaan.
Paitsi sitä, miten pitkään jalat voivat totella.

Niin pitkään, että jäljellä oli enää neljäsosa noususta.
Söimme maksapasteijaleipiä, en muista, mitä puhuimme tai miten monta kertaa meinasin tikahtua piiloteltuun yskääni. Pelkäsin, että jään puolikuntoiseuudesta kiinni ja aivastelin salaa.
Oppaat kyselivät, miten sujuu. Hymyilin ja suunnittelin väkivaltaisia asioita, joita voisin tehdä niille, jotka pakottavat minut etenemään.

Vajosin välitilaan, jossa mietin tilanteita, joissa olisi tuntunut vähintään yhtä pahalta, ja joista olen selvinnyt. En keksinyt yhtään. Olisinkin synnyttänyt.

Yhtäkkiä meille ilmoitettiin, että huipulle on matkaa enää 5 minuuttia.
Lauloin itselleni hiljaista voimalaulua.
Äkkiä eteneminen keveni.

Huomasin, ettei edessä olekaan enää loskaista rinnettä, vaan iso savuava kraateri. Oppaat söivät suklaata. Minä tein muutaman haara-perushypyn videolle E:n kanssa. Ajattelin kaikkia niitä, jotka ovat sanoneet, etten pysty johonkin, ja tiesin että ne olivat väärässä. Kiitin kehoa, joka jaksoi tautisenakin kantaa minut pitkän matkan ylös. 2880 metrin korkeudessa kaikki tuntui ilmavalta.

Alas laskettiin liukurilla.
Tervehdin vuorenhuippuja, alhaalla vihertävää metsää ja pilvenhuituloita.
Oppaat taputtivat selkään, hymyilytti.
En tiedä, kävikö tuuli silmiin vai itkinkö, ei sillä niin väliä.