Päivä, jona piti juosta,

mutten juossut.

Takana oli monta sataa kilometriä, mutta ei tarpeeksi montaa.
On helppo syyttää vihoitellutta selkää ja kummallista iskiasvaivaa, miettiä,
miksen jokaisena lumipyrysunnuntaina lähtenytkään tarpomaan määrätietoisesti omaa pientä ympyrääni.

Myönnän että tavoite oli aavistuksen kunnianhimoinen - tapalenkkeilijä, joka kausittain innostuu,
ei heti voi olla kenialainen gaselli.

Mutta sinnikkäästi lähdin aina uudelleen taipaleelle. Koskaan ei harmittanut.

Paitsi sitten kun meni se selkä.

Heinäkuun loppu meni toipuessa, ja siinä samassa jäivät välistä ne tärkeimmät lenkit.
Aluksi sapetti, paljon.
Sitten tajusin, että olen jo juossut paljon pidemmälle kuin koskaan ajattelin pystyväni.
Voitin oman kilpani jo nyt.

Sitä paitsi, tuleehan näitä.
Ensi vuonna sitten uudestaan.